Hurmetta ja lurexia

tammikuu 22, 2013

No nyt lähti tweetit mäkeen blogista. Hölmöltähän se näytti.

Viime viikkoina on tullut pelailtua taasen Skyrimiä pitkän pitkän tauon jälkeen. Vuosi sitten operaatio jäi kesken, sillä päätin että ei minulla yksinkertaisesti ole aikaa laittaa yhteen peliin niin paljoa kuin Skyrim vaatii. Vuoden vaihteessa tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Sama kai se on, mitä sitä pelaa. Kunhan nauttii.

Ja voi pojat, Skyrim on nautinto ja eskapismia parhaimmillaan. Eilen oli kotivelvollisuuksien jälkeen kello noin 23, mutta pitihän sitä käydä vähän edistämässä oman Olexander-hahmoni eloa Tamrielissa. Tehtäväni vei kohti The Silver Hand (joukko ihmissusien metsästäjiä) -poppoon luolaa. Matka sinne oli sumuinen, pimeä ja vaivalloinen. Luolan koluttuani ja tehtävän suoritettuani astuin ulos luolasta ja hämmästys oli melkoinen, kun ulkona paistoi aurinko lähes kirkkaalta taivaalta, puut vihersivät, linnut lauloivat kauniisti ja viereisessä lammikossa kalat pomppivat. Lammen toisella puolella näkyi Stormcloaks-kapinallisten linnake (jota en menomatkalla huomannut huonon sään vuoksi), joten sinne ei ollut asiaa, niin kuin yksi linnakkeen vartijoista minulle huudahti.

Yleensä liikun tutuista paikoista toiseen pikamatkustaen (kartalta paikkaa klikkaamalla pääsen silmänräpäyksessä kyseiseen osaan maakuntaa), mutta nyt sää ja luonto näytti niin upeilta, että päätin mennä kotiini Whiterunin kylään kävellen. Heti matkan alkaessa minut yllätti rosvojoukko, joiden päihittämiseen sain onneksi apua paikalle sattumalta saapuneelta, vankia saattaneelta sotilasjoukolta. Kävelin kauniin joen vartta, jonka toiselta puolelta karhu minulle huuteli uhkauksiaan. Olin kuitenkin niin hyvällä tuulella, että päätin säästää karhun hengen ja karhu ajatteli samoin. Matkalla Whiteruniin kohtasin vielä toisen, tietullia vaatineen rosvojoukon (rauha heidän muistolleen), kaksi sapelihammaskissaa ja vaeltavan trubaduurin. Hieno oli matka se.

Skyrimiä olen pelannut yhteensä noin 65 tuntia, joka on ihan ennenkuulumaton määrä minulle, ainakin tässä pelisukupolvessa. Ainakin jos yksinpelit otetaan huomioon. Twilight Princessiä tuli Wiillä tahkottua muistaakseni noin 60 tuntia, mutta silloin ei ollutkaan vielä jälkikasvua huolehdittavana. Sen verran grafiikkahuoraa itsestäni löytyy, että pelaan peliä läppärilläni pleikkarin sijaan. Vaikka kone ei olekaan ihan viimeistä huutoa suorituskyvyltään, olen modeilla ja resoluutiota laskemalla saanut pelistä varsin hyvän näköisen. Joskaan seuraavanlaiseen silmäkarkkiin ei oma koneeni ihan yllä.

Fus ro dah!

Falkreath, Skyrim

Powered by WordPress